Ensimmäinen ja viimeinen talo Helsinkiin!

Aluksi tuntui hienolle, että meidän talon rajanaapuri pohjoisessa on Helsingin kaupunki. Ihana puistoalue, jossa kasvaa suojeltuja kasveja ja on muutenkin rauhotteua aluetta. Kauniit kallioalueet, jonne voi kiivetä lasten kanssa eväsretkelle. Alue, jonne ei tulla koskaan rakentamaan. Ja meidän olohuoneen ikkunasta näkyy koskematon, kaunis luonnon metsä.
Huoh. Nyt rakennuslupavaiheessa on todella alkanut ottaa päähän kaupungin vaihteleva kanta rakennuksemme sijoitukseen. Lupavalmistelijan ehdotuksesta, ollaan viety talo poikkeusetäisyydelle (2m) pohjoisrajasta. Nyt tästä asiasta on kehkeytynyt kissahiiri -leikki, jossa kaupungin kanta vaihtelee viikosta toiseen. Meidän talopiirustukset ovat menneet uusiksi jo useamman kerran, koska lupavalmistelija sanoo toisena päivänä toista ja seuraavana ihan muuta. Vaikka muutokset ovat olleet pieniä, aiheuttaa se aina kaikkien kuvasarjojen uusinnan. Turhaa työtä arkkitehdille. Ennen kaikkea tärkeää rakennusaikaa valuu hukkaan. Nyt vedetään köyttä, juurikin tästä pohjoisrajan poikkeusetäisyydestä. Ja sitten ne virkamiehet ja -naiset jäävät lomalle kesken hommien tai eivät muuten vaan ole tavoitettavissa puhelimitse!!
Jokainen rakentaja varmasti ymmärtää sen tunteen, kun tiedät saavasi rakennusluvan ihan pian haltuusi ja viime metreillä aletaankin vaatia vielä niitä ihan pieniä muutoksia. Argh. Ja taas valuu viikkoja hukkaan.

Jotain positiivista on aina nähtävä ja nyt se on puunkaatolupa. Tämä lupa tuli oikein kyseisen lupavalmistelijan toimesta. Ei muuta kuin männyn (x6) kaatoon.